Karuselli (2015)
Ohjaus: Mikko Laaksonen
Leikkaus: Ilkka Pitkänen
Musiikki: Julius Valve
Näytökset klo 18 ja 20
Kesto: 50 min
KARUSELLI PYÖRII PIHLAJAMÄESSÄ
Mikko Piispa
Suomea pidetään yhä hyvinvointivaltiona. Suomesta puhutaan maana, jossa onnistuminen on itsestä kiinni ja kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet elää hyvä elämä. Todellisuuden Suomessa eriarvoisuus kuitenkin lisääntyy.
Pääkaupunkiseutu ja Helsinki ovat eräänlainen eriarvoistumisen mikrokosmos. Tietyillä alueilla asuvat suomalaiset eliitit, niin taloudelliset, poliittiiset kuin kulttuuriset. Ja sitten niillä toisilla alueilla, jotka ovat niin lähellä mutta niin kaukana, asuu suuri osa Suomen heikko-osaisimmista. Alueiden suhteellisesta läheisyydestä huolimatta hyväosaiset ja huono-osaiset eivät välttämättä koskaan kohtaa: välissä on metro- tai lähijunamatka, mutta ennen kaikkea kulttuurinen muuri. Keskiluokka ei mielellään käy lähiöissä.
1960- ja 1970-luvuilla Suomi teollistui ja kaupungistui vauhdilla. Kaupunkien laitamille nousi 20 vuodessa yli puoli miljoonaa asuntoa betonilähiöihin. Niitä muutti asuttamaan varsinkin maaseudulta teollisuuden pariin siirtynyttä työvoimaa. Kun 1990-luvun laman myötä Suomesta katosi valtavat määrät teollisuuden työpaikkoja, jotka eivät koskaan ole palanneet, on se tarkoittanut työttömyyden ja sitä kautta muiden sosiaalisten ongelmien keskittymistä ja kasautumista tiettyihin lähiöihin. Muun muassa työttömyys, alhainen koulutustaso, turvattomuus, alkoholiongelmat ja asuinalueen huono maine ovat yhteydessä toisiinsa. Lähiöt myös rakennettiin monin tavoin sosiaalisesti kestämättömästi. Onkin todettu, että emme vieläkään tiedä ja näe kaikessa laajuudessaan niitä ongelmia, joita lähiöiden huono suunnittelu aiheutti niissä syntyneille ja kasvaneille sukupolville.
Lähiöiden ja eriarvoistumisen monenlaiset ongelmat tulevat väistämättä mieleen, kun katselee Helsingin Pihlajamäkeen sijoittuvaa Karusellia. Missä on vika, jos onni elämässä on vain pieniä välähdyksiä, kuten hyvät naurut aurinkoisena iltapäivänä kun kaveri lentää pyörän selästä naamalleen? Tai nousukännin hurma kun uusi kotiviinisatsi on valmistunut? Onko vika yhteiskunnassa, yhteisössä vai yksilössä? Karusellissa elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Olosuhteet näyttäytyvät karuina, mutta eivät päähahmot myöskään pelkkiä sympatiapisteitä kerää. Uhrit ovat syyllisiä, ja päinvastoin.
Siitä katsoja voi joka tapauksessa olla varma, että 2000-luvun Suomi ei ole vain mukavaa keskiluokkaista keskikaupunkielämää. Paljon lyödään ja hakataan, surutta myös naisia, ja lapsetkin ovat ajoittain uhan alla. Ennen kaikkea kuitenkin ryypätään ja kohelletaan. Koffin pieniä punaisia paholaisia kuluu, välillä myös kotiviiniä, viinaa ja toki vähän muutakin. Aurinko paistaa, mutta heijastuspintana on jatkuva harmaus. Kuolemakin on ajoittain läsnä. Kun “yhteiskunta” näyttää olevan jossain toisaalla, tai ainakin se on kääntänyt selkänsä, korostuu ystävien ja keskinäisen solidaarisuuden merkitys. Tovereillakin on silti kahdet kasvot: he ovat välttämättömiä hyvässä, mutta välillä myös väistämättömiä pahassa.
Karusellia katsoessa huomaa toivovansa useammassa kohtaa, että toivottavasti ainakin tämä kohtaus on näyteltyä tai jossain määrin käsikirjoitettua. Ei kai kenenkään elämä ihan tällaista ole, eihän? Ei kai tuota tehty oikeasti? Lopulta sillä, ovatko kohtaukset “totta” vai ei, ei ole juurikaan väliä: tärkeintä on se, että kaikki tämä on potentiaalisesti todellista. Jotain vastaavaa tapahtuu juuri tälläkin hetkellä, jossain suhteellisen lähellä.
Pohjimmiltaan elämä tuntuu pyörivän jatkuvaa kehää. Karuselli onkin eräänlaista neorealismia, se on elokuva jossa ei tapahdu juuri mitään. Samalla se on hyvinvointivaltion kääntöpuolen dokumentaatio, elokuva joka näyttää sen Suomen, josta muu Suomi ei tiedä tai ei halua tietää.