Näyttely avoinna 13.10.–4.11.2018
to–pe 15–19, la–su 14–18

Ensi kesänä Kymijoen varrella sijaitsevassa Kouvolassa järjestetään Asuntomessut, mutta sitä ennen Sorbuksessa nähdään Jaakko Pietiläisen kolmikanavainen videoteos Asuntomessu. Pietiläisen teoksessa ihmiset ovat kadonneet jäljettömiin tuiki tavallisen näköiseltä omakotitaloalueelta, mutta jäljelle jääneet talot, koneet ja kunnallistekniikka jatkavat olemassaoloaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Jaakko Pietiläinen on Helsingissä asuva taiteilija ja lavastaja, joka on kiinnostunut kuva- ja näyttämötaiteiden raja-alueilla toimimisesta. Pietiläisen viimeaikaisia töitä oli joulukuussa 2017 Kiasma-teatterissa nähty, kollektiivisesti toteutettu performanssi PET, joka päätti ARS17 näyttelyn esityssarjan. Pietiläisen edellinen yksityisnäyttely, Sibelius, nähtiin Sinne-galleriassa 2015.

Haastattelimme Jaakko Pietiläistä sähköpostitse syyskuussa 2018.

*

SORBUS: Tapasimme tässä taannoin ja juttelimme vielä rendauksen keskellä olleesta teoksestasi Asuntomessu. Lyhyessä videoklipissä näimme kuinka robottiruohonleikkuri ajeli ympäri omakotitalon pihaa kunnes lopulta pysähtyi miehen eteen, joka oli haudannut itsensä kaulaa myöten pihamaahan. Osuuskunta Suomen Asuntomessut määrittelee nettisivuillaan toiminta-ajatuksensa olevan “auttaa synnyttämään ja vaalimaan tärkeitä asuinympäristöjä, joissa ihmiset voivat hyvin.” Miten näet teoksesi suhteessa tähän ajatukseen?

Jaakko Pietiläinen: Vierailin ensi kertaa Asuntomessuilla muutama vuosi sitten, kun ne järjestettiin Vantaan Kivikossa. Olin tapahtumasta hyvin häkeltynyt. En siksi, että olisin ollut jotenkin pöyristynyt messujen kiihkeästä kaupallisuudesta tai siksi, että olisin kulkenut siellä jonkin ylenkatseisen esteettisen pahennuksen vallassa. Monet kohteista olivat hienoja ja alueessa oli mielestäni paljon kaupunkisuunnittelullista ideaa. Olin hämmentynyt siitä, että nämä messut todella esittelivät ja möivät kokonaista elämäntapaa. Ne olivat elämänkokonaisuuden messut: esillä olivat kotitalot, joissa me ihanteellisesti eläisimme koko elämämme, joissa perustaisimme perheen, viettäisimme lastemme rippi- ja ylioppilasjuhlat, joissa viisikymppisiä vietettäisiin, ja joista lopulta lähdettäisiin ruumisautossa. Esillä oli pihat, joilla seurustelisimme naapureittemme ja ystäviemme kanssa, autopaikat, tiet, viemäriverkostot ja kaikki muu, jolla loisimme intiimit yhteytemme ympäröivän kunnan palveluverkostoon ja olisimme näin rakenteellisesti juurtuneita tähän paikkaan.

Tämä kaikki herätti minussa tietysti naiivia pahennusta, että ei tällaista normatiivisuutta tai näin intiimejä asioita saa myydä. Mutta tietysti saa. Tämä sai minut ajattelemaan messujen ja tietysti ensisijaisesti rakennusliikkeiden ja miksei myös pientaloarkkitehtien valtaa: ei tietenkään ole niin, että jostain maagisesti syntyisi kysyntä johon nämä messut – ja rakennusteollisuus yleensä – vastaa, vaan kysymys on ihmisten halujen systemaattisesta ohjailusta.

Ruohonleikkurirobotti tuli mukaan toissa kesänä Mikkelin asuntomessuilta, missä näin sellaisen ajelemassa erään esittelykohteen pihalla. Tilanne oli hyvin väkevä: Me ihmiset jonottelimme esittelykohteisiin, söimme grillimakkaraa ja jäätelöä. Väliaikaisiin puisiin lyhtypylväisiin oli viritetty kaiuttimet joista tuli todella lujalla Radio Novan lähetys. Musiikista johtuen lintuja ei kuulunut. Kokonaisuus tuntui jonkin aivan ihmeellisen teatteriesityksen tai elokuvan lavasteilta, joihin olimme astuneet sisään. Robottiruohonleikkuri esitti rooliaan kaikista luontevimmin. Ja tässä kontekstissa kohdattuna se oli jotenkin samastuttava.

Teokseni nimi Asuntomessu on sananleikki ja kuvitelma siitä millaista kehittyneiden koneiden puhe voisi olla. Teos on siis tavallaan asuntomessut ilman ihmisiä. Toisaalta se on kuten kirkollinenkin messu: hartaudenharjoitus arkkitehtuurille ja pientaloasumiselle. Siellä talot, kunnallistekniikka ja autot puhelevat keskenään. Ja tietysti myös linnut, sillä radio on hiljentynyt.  

S: Teosta varten olet digitaalisesti rakentanut kokonaisen asuinalueen jokaista ruohonkortta myöten. Olet tavallaan antanut hengen kaikille yksityiskohdille ja jokaiselle pakettitalolle. Nämä ruohonkorret, koneet ja talot toimivat ihmisten sijaisnäyttelijöinä ja pyrit kertomaan niiden kautta jotain ihmiselosta. Miten päädyit tähän lähestymistapaan?

JP: Teokseni on ollut monivaiheinen, mutta mukana on ollut alusta saakka kiinnostus autioituneita paikkoja kohtaan. Sellaisia tiloja kohtaan, joista ihmiselämä on kadonnut mutta joissa asiat ja esineet vielä, tai juuri tämän inhimillisen elämän katoamisen vuoksi, puhuvat vahvasti. Tästä kiinnostuksesta teokseen rakentui löyhä narratiivi tilanteesta, missä kaikki ihmiset ovat häipyneet juhannuksen viettoon eikä kukaan ole palannut vielä syksylläkään.

Minua on aina kiehtonut tyhjät, hylätyt (vaikka vain väliakaisesti) tilat. Ehkä tämä liittyy lapsuudenkotini lähellä sijainneeseen ammattikouluun, joka oli laaja 70-luvun matalaa punatiilistä rakennustyyliä edustanut rakennuskompleksi, jonka pihalla saattoi oleskella kesäisin. Siellä ei tarvinnut tehdä juuri mitään, eikä siellä tapahtunut mitään. Juuri se ettei siellä tapahtunut mitään salli minunkin vain aistia tämän ympäristön tuntua. Siinä paikassa oli sanalliset merkitykset ylittävää mykkää läsnäoloa. Joka on tietysti aina kauhistuttavaa.

Siihen samaan olen pyrkinyt tällä luomallani asuinalueella, joskin olen alkanut empiä, että ehkei kyseessä ole mykkä läsnäolo ensinkään, vaan se on hyvin runsaspuheista. Että rakennukset ja lähiympäristö huutavat ulos kaiken sen, mitä niiden asukkaat ovat niin työläästi yrittäneet pitää seinien sisällä. Ja puhelevat tietysti kaikkea muutakin, ja tähän muuhun olen yrittänyt työssäni keskittyä. Olen halunnut antaa äänen kaikelle sille mitä esineet ja asiat puhuvat kun ihmiset eivät (enää) ole paikalla.

S: Teos on toteutettu työläällä ja paljon tietokonetehoja vaativalla 3d-animaatiotekniikalla. Kuvamaailma havainnekuvataloineen näyttää ikään kuin “liian todelliselta” (surrealistiselta?), ja osuu kokemuksena kenties “uncanny valleyn” alueelle. Edellinen teoksesi Sibelius oli toteutukseltaan hyvin perinteinen näytelty lyhytelokuva. Miksi valitsit 3d-animaation tekniikaksi tähän teokseen?

JP: Innostuin 3d-tekniikoista pari vuotta sitten, aika pian Sibeliuksen jälkeen. Esteettinen ennakkokäsitykseni tekniikasta oli tietokonepelien, mainonnan ja viihde-elokuvien värittämää, joten aluksi ryhdyin harjoittelemaan poikamaisten sci-fi-fantasioiden parissa. Tein kaikenlaisia avaruuslentoja ja planetaarisia kuvia ilmastoahdistukseeni. Sitten kuulin, että Ikea oli jo vuosia tehnyt kaikki katalogikuvansa (siis kaikki kuvat siihen paksuun, postiluukusta vuosittain tippuvaan lehteen) 3d:nä. Se avarsi mielikuvitustani 3d:n esteettisestä luonteesta.

Samoihin aikoihin innostuin suuresti proseduraalisista 3d-tekniikoista. Ne perustuvat ohjelmistojen sofistikoituneiden algoritmien hyödyntämiseen käsityön minimoimiseksi mallintamisessa ja animoinnissa. Eli että esimerkiksi todellisuudesta tuttu satunnaisuus, että kaikki pinnat ovat aina vähän likaisia, maassa on roskia sikin sokin ja jokainen ruohonkorsi on vähän erilainen ja omanlaisessa asennossaan voidaan aikaansaada algoritmeilla, sen sijaan että kaikki tämä jouduttaisiin tekemään käsityönä. Proseduraalisuudessa kiinnosti paitsi sen melkolailla rajattomina näyttäytyvät mahdollisuudet, mutta myös kontrollin väheneminen: kun luovutin yhä suuremman osan työskentelystäni automaatiolle, lopputulokset olivat aina jollain hullunkurisella tai ahdistavalla tavalla yllättäviä. Vähän kuin että Ikean katalogikuvassa hedelmäkorin omenat olisivatkin yhtäkkiä lattialla, tuolien ja kaappien päällä ja niitä olisi tuhansia.

Proseduraalisuus, pyrkimys realismiin ja esteettisesti aika nuiva aihemaailma vei mainitsemaasi uncanny valleyn alueelle: Itse olen pyrkinyt maksimoimaan realismin jokaisessa kuvassa, mutta tietokone pitää aina huolen siitä, että lopputulos keikkuu ahdistavalla tavalla jossain kotoisan ja kammottavan välillä.

*

Näyttelyä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö ja AVEK.
Erityinen kiitos: Kastelli-talot Oy

Jaakko Pietiläinen – Housing Fair

Exhibition open 13.10.–4.11.2018
Thu–Fri  15–19, Sat–Sun 14–18
NOTE: The video work has now English subtitles.

Housing Fair is an annual event held in varying locations around Finland. These fairs are set up in different areas where actual houses are built and decorated for the audience to visit. After each fair, people will move in and start living at the area, but Jaakko Pietiläinen’s Housing Fair is a rather different experience. In this computer generated three-channel video, we are faced with a typical residential area with common-or-garden houses, but not all is what it seems. The new residents have evaporated, but all the houses and robot lawn mowers, the whole infrastructure, is continuing like nothing ever happened.

Jaakko Pietiläinen is an artist and scenographer who is interested in operating between performing and visual arts. One of Pietilänen’s recent works was a collectively produced performance PET, that ended the ARS17 exhibition program in Kiasma theater on December 2017. His latest solo exhibition, Sibelius, was in 2015 at Gallery Sinne in Helsinki.

We interviewed Jaakko Pietiläinen about his exhibition via email in September (in Finnish).

*

This exhibition is supported by Alfred Kordelin foundation and AVEK.
Special thanks to Kastelli-talot Oy